Alvar Aallon kotitalo sai suojakseen Kerabit Nature -bitumikatteen
Alvar Aallon vuonna 1936 valmistunut kotitalo on rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokas arkkitehtuurihelmi. Hiljattain tehdyssä kattosaneerauksessa materiaaliksi valikoitui vähähiilinen Kerabit Nature -bitumikate.
Aino ja Alvar Aalto hankkivat vuonna 1934 tontin Helsingin Munkkiniemen Riihitieltä, lähes luonnonvaraisesta ympäristöstä. He suunnittelivat tontille kodikseen talon, joka valmistui elokuussa 1936. Myös Aallon arkkitehtitoimisto sijaitsi samassa talossa vuoteen 1955, jolloin erillinen ateljeerakennus valmistui Tiilimäkeen, vain kivenheiton päähän kotitalosta.
Aallot suunnittelivat talon, joka on edelleen miltei yhtä moderni kuin lähes sata vuotta sitten.
Rakennuksen yksinkertaiset ja luonnolliset materiaalit pehmentävät modernin arkkitehtuurin suoraviivaista muotokieltä. Sisustuksessa toistuvat Aalloille tyypillisesti erilaiset puulajit sekä puna- ja valkotiili.
L-kirjaimen muotoinen talo on kaksikerroksinen. Sen toinen siipi oli omistettu arkkitehtitoimistolle, kun taas toinen oli pyhitetty asuinkäyttöön. Kapea toimistosiipi on valkoiseksi kalkittua tiiltä. Asuntosiiven pinta on puolestaan verhottu ohuella, tummaksi käsitellyllä puurimalla. Kadun puolelta talo on suljettu ja suojattu tiilimuurilla, mutta pihan puolella se aukeaa kauniisti suurine ikkunoineen terassille ja puutarhaan. Bitumikatto kuparisine räystäspelteineen on mallia loiva eli kansankielisesti sanottuna tasakatto.
Alvar Aalto asui Riihitien talossa vuoteen 1976 eli kuolemaansa saakka. Viime vuosituhannen loppukymmenet rakennus oli perheen käytössä, kunnes se 2000-luvun alussa avautui yleisölle kotimuseona.
Monipuolisia rakenne- ja materiaalikokeiluja
Alvar Aalto -säätiön toimitusjohtaja Tommi Lindh kertoo, että oman kotitalon suunnittelu antoi Aalloille mahdollisuuden erilaisiin rakenne- ja materiaalikokeiluihin, joista saatuja kokemuksia pystyi hyödyntämään muissa projekteissa.
– Täällä on hyvin paljon erilaisia rakenteita, esimerkiksi teräspilari- ja tiilimuurirakenteita sekä betoniseinää ja betonipalkkeja, kuten teollisuusarkkitehtuurille tyypillisiä reunavahvistuksia. Mielenkiintoinen on myös ateljeesiiven ulkoterassin puoleinen seinä. Siinä on Amerikasta peräisin oleva rankarakenne, jossa rankarungon molemmin puolin on vain bituliittilevyt ja lautaverhous. Siinä ei siis ole mitään eristettä, sillä ilman ajateltiin toimivan eristeenä.
Alvar Aallon kotitalossa pistää silmään myös värien käyttö – tai lähinnä niiden käyttämättömyys. Aallon varhaisemmat työt kuten Viipurin kirjasto, Paimion parantola ja Turun Sanomien pääkonttori myötäilivät Bauhaus- ja Le Corbusier -tyyppistä arkkitehtuuria, ja niissä hän käytti vahvasti eri värejä. 1930-luvun edetessä Aalto alkoi kuitenkin arkkitehtuurissaan tehdä aivan omanlaisiaan ratkaisuja ja uudistaa ajatteluaan.
– Siinä tapahtui selvä murros, ja vain pari vuotta esimerkiksi Paimion parantolan valmistumisen jälkeen värit katosivat hänen suunnittelustaan kokonaan eli kaikki värit olivat siitä lähtien pääsääntöisesti materiaalien omia värejä. Aalto käytti esimerkiksi paljon puuta, joka jätettiin täysin käsittelemättä. Riihitien rakennuksen maalipinnoista löytyy tasan yksi sekoiteväri, ja se on maalarinvalkoinen, Tommi Lindh naurahtaa.
Remontoidun katon alla talo pysyy kunnossa
Kun Riihitien talo oli asuinkäytössä, siihen tehtiin vuosikymmenten saatossa ylläpito- ja peruskorjauksia aina tarpeen mukaan. Muun muassa julkisivulaudoitus uusittiin jossain vaiheessa ja olohuoneen suuret ikkunapinnat vaihdettiin 1960-luvulla eristelasisiksi.
Ennen kuin talo otettiin museokäyttöön, siihen tehtiin mittava peruskorjaus. Silloin myös talon katto remontoitiin ensimmäisen kerran. 2020-luvulle tultaessa katto oli vielä vedenpitävyyden suhteen varsin hyvässä kunnossa, mutta toisenlainen ongelma alkoi nostaa päätään yhä pahemmin.
– Bitumikatteen pinnassa oleva sirote alkoi irrota, ja irronnut sirote tukki katon vedenpoistoputkia ja viemäröintejä. Veden pitää kuitenkin poistua hallitusti katolta ja muutenkin katon pitää olla kunnossa, jotta sen alla olevat rakenteet pysyvät kunnossa. Niinpä päätimme ryhtyä kattoremonttiin, Tommi Lindh valottaa.
Katemateriaaliksi valikoitui vähähiilisempi vaihtoehto
Aallon kotitalon uuden katemateriaalin piti luonnollisesti olla vastaava kuin alkuperäisen eli bitumia. Eri vaihtoehtojen joukosta valinta osui Kerabit Natureen, jonka valmistamisen GWP Total -hiilipäästöt ovat noin 40 % pienemmät verrattuna kansalliseen CO2 data -tietokantaan. Katteiden vähähiilisyys saavutetaan muun muassa korvaamalla osa perinteisistä raaka-aineista uusiutuvilla ja kierrätetyillä raaka-aineilla.
– Lähtökohta oli alkuperäisen mukainen musta bitumikatto. Mikään muu väri ei olisi kelvannut, sillä esimerkiksi vihreät tai punaiset bitumikatteet tulivat vasta myöhemmin. Kun haimme oikeaa sävyä, kuulimme, että on olemassa ekologisempi vaihtoehto, josta kiinnostuimme. Halusimme kuitenkin tietää, löytyykö sitä tarpeeksi tummana. Kun näimme värinäytteet, se oli itse asiassa lähempänä mustaa kuin harmaata, toisin kuin Kerabitin normaali bitumikate. Kun käyttöiässä tai teknisissä ominaisuuksissa ei ollut eroa, Nature oli helppo valita, varsinkin kun kansainvälinen museoliitto on hyväksynyt ekologisten periaatteiden noudattamisen museotyössä, Tommi Lindh muistelee.
Vaan mitähän Aalto olisi ajatellut Kerabit Naturesta?
– Hänhän suosi luonnollisia materiaaleja. Täällä Riihitielläkin on puuta, tiiltä ja hautakalkkia, ja kaikissa näissä valinnoissa näkyy luonnonmukaisuus. Uskonkin, että Aalto olisi mielihyvin valinnut katemateriaaliksi Naturen, Tommi Lindh myhäilee.
Remontissa käytettiin Kerabit 3300 UTL Nature -alus- ja paineentasauskermiä sekä Kerabit 5100 T Nature -pintakermiä. Vanhaa kattoa ei purettu eikä rakenteisiin kajottu, vaan alus- ja pintakermit asennettiin suoraan vanhan katon päälle. Alkuperäiset kupariset räystäspellitykset luonnollisesti säästettiin.
– Myös vuosituhannen vaihteessa tehdyssä ensimmäisessä remontissa kermit asennettiin suoraan vanhan vesikatteen päälle, eli alkuperäinen 1930-luvulla tehty katto löytyy kaikkien bitumikerrosten alta. Kun seuraava remontti joskus hamassa tulevaisuudessa koittaa, pitänee kerroksia poistaa, sillä ei sinne loputtomasti voi vain vetää kerroksia toistensa päälle. Se oli muuten yksi syy joka puolsi Naturen käyttöä. Arvostamme sitä, että sen voi kierrättää, kun se on purettu, Tommi Lindh pohdiskelee.
Elinkaarta pidentäen, materiaalit säilyttäen
Kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten peruskorjaus on ylisummaan vaativaa. Jos rakennus tulee museokäyttöön, vaativuuskertoimet kasvavat, sillä museokäyttö on yksi raskaimmista käyttötavoista ja aiheuttaa enemmän muutoksia kuin asuttavana pitäminen tai normaalikäyttö.
– Ensinnäkin tämän tyyppisissä kohteissa pitää tehdä säilyttävä korjaus eli pidentää olemassa olevien rakenteiden ja materiaalien käyttöikää mahdollisimman paljon. Museokohteessa puhutaan itse asiassa rakennuskonservoinnista, jossa säilyttämiseen pitää olla konservaattorin näkökulma. Se kaikkein hellävaraisin tapa vaalia rakennusta, ja se pätee niin ylläpitoon kuin korjaamiseen.
Modernin arkkitehtuurin rakennuskonservointiin liittyy kiintoisa erityispiirre.
– Konservoinnissa toistamme säilyttämisen nimissä aikakauden rakennustavat ja -menetelmät, joita nykyisin pidettäisiin rakennusvirheinä. Haluamme näyttää, miten talo on suunniteltu omana aikanaan. Insinööri taas ajattelisi, ettei saneerauskohteeseen saa jättää virheitä. Emme mekään tietenkään jätä vuotavaa kattoa, sillä jossain se raja menee. Sen sijaan esimerkiksi aiemmin mainitsemaani rankarakenteiseen seinään ei peruskorjauksessa lisätty lämmöneristettä, kun sitä ei alun perinkään ole ollut. Tosin seinän konvektiota eli ilmankiertoa haluttiin vähentää, joten rakenteen keskelle lisättiin yksi bituliittilevy. Konvektio väheni ja energiatehokkuus parani, mutta rakenteen toimintaperiaate säilyi samana. Nyt se ei enää pakkasella tunnu kylmältä sisäpuolelta, joskin viileä se on edelleen, Tommi Lindh hymyilee.
Rakennuskonservointi on päättymätön prosessi. Varsinkin kun vaalittavana on useampi museokohde, täysin valmista ei tule koskaan.
– Riihitie on nyt varsin hyvässä kunnossa. Sen sijaan Tiilimäessä sijaitsevan ateljeetalon räystäitä, kattoa ja viemäreitä pitäisi vuorostaan laittaa kuntoon. Tekeminen ei tule loppumaan, Tommi Lindh summaa.
